Synkkä Biutiful on meksikolaisen elokuvaohjaajan ja käsikirjoittajan Alejandro González Iñárritun ja elokuvaaja Rodrigo Prieton tuorein yhteistyö. Miehet ovat aiemmin työskennelleet yhdessä menestyksekkäissä elokuvissa Amores Perros, 21 Grammaa sekä Babel. Biutiful jatkaa kuolemateeman parissa.
Päähenkilö Uxbal (Javier Bardem) ei taida hymyillä elokuvassa kertaakaan. Hän on pikkurikollinen yksinhuoltajaisä Barcelonan alamaailmassa ja saa kuulla olevansa kuolemansairas. Uxbal rupeaa kiireen vilkkaan järjestämään lastensa ja epätasapainoisen ex-vaimonsa Marambran (Maricel Alvarez) elämää tukevammalle pohjalle.
Kuvaaja Rodrigo Prieto kertoo kuvanneensa 95 prosenttia elokuvasta käsivaralla. Kameran liike ja rytmi on suunniteltu tarkasti kuvaamaan Uxbalin emotionaalista maailmaa. Katsoja pääseekin seuraamaan päähenkilön jokaista hengenvetoa, huokausta ja tunnetilojen muutoksia. Se juuri tekee elokuvasta hyvin raskaan, mutta toisaalta pitää mielenkiinnon yllä ja auttaa samastumaan mieheen. Tämä on myös Javier Bardemin sielukkaan näyttelijäntyön tulosta: hänen karuilta kasvoiltaan voi lukea kymmenittäin erilaisia tunnetiloja. Javier sai suorituksestaan Cannesin elokuvajuhlilla parhaan miespääosannäyttelijän palkinnon.
Uxbalin erityinen kyky nähdä ja kuulla kuolleita ihmisiä on piilotettu elokuvaan ovelasti. Kohtaukset on kuvattu niin kuin päähenkilö maailman näkee, joten kuolleetkin ovat vain osa hänen elämäänsä, eikä niitä alleviivata minkäänlaisilla erikoistehosteilla. Tämä saattaa hämätä ja ärsyttää katsojaa, sillä Uxbalin kykyä ei ole rajattu kovin tarkasti. Katsoja ei tiedä, mihin hän oikein pystyy ja mitä merkitystä kummituksilla on juonen kannalta. Tätä paranormaalia yksityiskohtaa pidetään kuin itsestäänselvyytenä.
Koko elokuva on valaistu niin villisti, että sitä oppii pitämään päähenkilön tavallisena tapana nähdä ympäristö. Arkinen slummihuoneistokin näyttää kauniilta ja erityiseltä maailmalta.
Katselukokemus oli rankka. Biutiful liimaa katsojan ahdistuspenkkiin 150 minuutiksi eikä anna lainkaan aikaa hengähtää ja sulatella kamalia tapahtumia. Vaikka kohtaus alkaisi tyynesti, alituiseen saa pelätä, mikä vielä voi mennä pieleen. Näin synkkää tapahtumasarjaa seuratessa väripilkahduksina voi nähdä Uxbalin suloiset lapset ja isän loputtoman rakkauden ja hellyyden. Kauniiden kuvien sekä Javierin työskentelyn ihaileminen piristävät tuskaan turtunutta katsojaa.
Elokuvan haastava kerronta ja moniulotteisuus kutsuvat kelaamaan nauhan alkuun. Ottaa kuitenkin aikansa ja muutaman homppäkomedian ennen kuin minusta on siihen.
