Yleensä lasten kasvattamisesta kertovat kirjat eivät ilmestyessään herätä suuressa yleisössä mitään erityistä mielenkiintoa. Kiinalaistaustaisen äidin muistelmateos, jossa esitellään erittäin julmalta kuulostavaa vanhemmuutta, nostatti kuitenkin kansainvälisen kohun. Ja kun kirjasta voi jäädä käsitys että tarkoituksena on julistaa ettei länsimaisesta kasvatustyylistä ole mihinkään, osutaan arkaan kohtaan.
Kun amerikkalainen Yalen professori ja kahden tyttären äiti Amy Chua julkaisi otteita kirjastaan Battle Hymn of a Tiger Mother talouslehti Wall Street Journal:in sivuilla, nousi hänen kasvastustyylistään välittömästi valtava kohu. Artikkeli oli jo otsikosta lähtien tarkoitushakuisen provokatiivinen: ”Why Chinese mothers are superior”. Amy Chua julisti ensitöikseen kiinalaisten äitien olevan ylivoimaisia ja aikoo paljastaa meille miksi. Kirja ei kuitenkaan ole lastenkasvatusopas, vaan kysessä on muistelma. Chua vain kertoo oman tarinansa niin kuin se tapahtui ja mitä hän oppi omien kokemustensa kautta. Hän myöntää katuvansa joitakin asioita, mutta silti edelleen vakaasti uskoo tämän mallin olevan oikea. Vaikka tosiasiassa Chuankaan perheessä asiat eivät menneet ihan niin kuin äiti oli suunnitellut.
Chua haluaa kirjallaan kertoa klassisesta kiinalaisesta, hyvin kurinalaisesta ja koulumenestystä korostavasta tyylistä kasvattaa lapsia. Hän on soveltanut sitä oman jälkikasvunsa kasvatuksessa. Amy Chua, vaikkakin amerikkalainen, on itse kiinalaisesta perheestä, ja hänet on kasvatettu perinteisen kiinalaisittain. Hän on halunnut jatkaa tätä 4000 vuotta vanhaa perinnettä ja uskoo tämän äärimmäisen ankaran kasvatuksen olleen itselleen hyväksi ja täten myös tyttärilleen. Hän esittelee tyttäriensä täydelliset kouluarvosanat ja virtuoosimaiset klassisen musiikin saavutukset todisteena kasvatuksensa tehokkuudesta. Samalla hän osoittaa pilkkaavan sormensa kohti vähemmän ansioituneita, länsimaisen kasvatuksen saaneita lapsia. Hänen lapsensa ovat eläneet äitinsä tiukassa otteessa, eivät koskaan ole saaneet mennä ystävilleen leikkimään, eivät pelata tietokonepelejä, katsoa televisiota tai valita omia harrastuksiaan. Heiltä on vaadittu vain parhaita arvosanoja ja heidän on tullut soittaa joko pianoa tai viulua. Vanhemmille ei ole saanut sanoa vastaan ja alisuorittamista ei ole hyväksytty millään elämän osa-alueella. Keinoina äiti on käyttänyt voimakkaan häpeän tunteen korostamista huonosta tuloksesta ja loputonta harjoittelua. Luovuttamisesta tai epäkunnioittavasta käytöksestä vanhempia kohtaan on seurannut rangaistus. Amy Chuan näkemyksen mukaan lapset ovat kyvykkäitä ja vahvoja, ja heitä tulee patistaa aina parempiin suorituksiin. Kiinalaisessa perinteessä ajatellaan näin, hyviä tuloksia odotetaan lapsilta, koska heidän vanhempansa uskovat voimakkaasti, että he pystyvät siihen. Hänen mielestään länsimainen ajattelu korostaa aivan liikaa lapsen haavoittuvuutta ja itsetunnon merkitystä.
Artikkelia kommentoitiin pelkästään WSJ:n sivuilla yli 7000 kirjoituksen verran, alkuperäisen artikkelin suositteli Facebookissa yli 300 000 lukijaa ja blogosfäärissä kajahti. Artikkelin seurauksena Amy Chua on saanut satoja vihaisia yhteydenottoja ja jopa tappouhkauksia. Palaute on ollut epäuskon sekaista hämmästystä siitä, millainen vanhempi ja äiti voi kohdella lapsiaan tällä tavoin. Chuan mukaan kiinalainen äiti voi. Vähiten eivät ole kuitenkaan reagoineet aasialaistaustaiset itse, kuten blogisti Betty Ming Liu, joka sanoo, että juuri tämänkaltaisten vanhempien vuoksi niin monet aasialais-amerikkalaiset ovatkin terapiassa. Myös tiukan kasvatuksen saaneiden aasialaisten korkeat itsemurhaluvut on nostettu esille.
The New York Timesin arvostelussa kirjaa pidetään jälleen yhden narsistin kirjan mittaisena onnellisuuden tavoitteluna. Se voi hyvinkin olla kirjan kirjoittamisen motiivina, Chua haluaa selvästikin saada tapahtuneet tunnoltaan, mikä on ironista, onhan hän kasvanut katolilaisena.
Saman lehden kolumnisti David Brooks haukkuu Amy Chuan toisesta syystä. Häntä ei niinkään haittaa tiukka kasvatustyyli, mutta hän syyttää Chuaa pelkuriksi, joka on jättänyt tärkeimmän työn tekemättä ja suojellut tyttäriään älyllisesti kaikkein haastavimmilta elämänosilta. Näillä hän tarkoittaa sosiaalisia taitoja ja kykyä toimia ryhmässä. Nämä taidot opitaan vain kokemuksen kautta vuorovaikutuksessa omien ikätovereiden kanssa. Chuan mukaan nämä eivät ole merkityksellisiä asioita.
The Guardian arvio kirjan kasvatusmetodeja psykologien voimin. Suomessakin aihetta käsittelivät Helsingin Sanomien pääkirjoituksessaan Kari Huhta ja Kirsi Piha omassa blogissaan Iltalehdessä. Mediakohun lisänä teoksesta on käyty lukuisia vanhempien välisiä keskusteluita erilaisilla foorumeilla.
Kirjasta syntyneessä keskustelussa on sorruttu tekopyhyyteen, stereotypiointiin, ksenofobiaan, ksenofiliaan ja jopa rasismiin. Toisaalta on herätetty mielenkiintoinen puheenaihe, jossa on voitu arvioida erilaisia näkemyksiä erilaisista kasvatusmalleista, kulttuurien moninaisuutta ja mikä parasta, todeta että kaikkialla vanhemmat toivovat lastensa parasta. Näkemys siitä, mitä se paras on, saattaa vain vaihdella. Yleistämistäkin tulisi välttää, kyseessä on kuitenkin vain yksi äiti ja yksi perhe.
Itse kirja on kaikesta kohusta huolimatta paljon maltillisempi. Amy Chua kasvattaa lapsensa hyvin tiukasti, on toki täysin pakkomielteinen, ja välillä on vaikea ymmärtää kulttuuria, jota hän ylistää. Mutta viesti on osittain ymmärretty väärin. Jo kansiteksti muistuttaa, että Chuan tarkoitus oli osoittaa kirjallaan kiinalaisten vanhempien olevan parempia kasvattajia, mutta kirjasta tulikin tarina kulttuurisesta yhteentörmäyksestä. Ja siitä muistelmissa enemmän onkin kyse, kulttuurisesta mukautumisesta, hyvien perinteiden vaalimisesta ja rohkeudesta luopua perinteistä, joilla ei enää saavuteta toivottua tulosta. Chua on takertunut omaan ihanteeseensa kiinalaisesta kasvatusmallista, mutta joutuu lopulta toteamaan senkin olevan muutoksessa.
Narsistiksi Amy Chuaa tuskin voi syyttää. Hän tuntuu uhraavan kaiken aikansa lapsilleen ja elää jopa vaarallisesti heidän kauttaan. Toisaalta Chuan valtava vaivannäkö lastensa eteen herättää väkisinkin ihailua, ja onhan sen selvästi tarkoituskin. Silti Chua vaikuttaa aidosti nöyrältä saadessaan kehuja lastensa saavutuksista, vaikka korostaa menestyksen olevan tulosta hänen työstään. Kerrottakoon kuitenkin, että lasten tiukkaa kasvatusta tasapainottavat myös heidän paljon rennommin ottava isänsä ja hurmaava juutalainen isoäiti.
Loppujen lopuksi kirjan päähenkilöksi osoittautuu nuorempi tytär Louisa. Hän on selvästi tarinan voittaja. Hän edustaa yhdistelmää kahden eri kulttuurin parhaista puolista, ja hänen käytöksensä saa aikaan muutoksen. Louisa nousee vastarintaan tiedostaen oikeutensa. Tietyt länsimaiset arvot voittavat sittenkin, ne arvot, joista on syytäkin pitää kiinni.
Sekä kirjasta että myrskyisästä keskustelusta voi tehdä sen johtopäätöksen, että vaikka Kiinan taloudellinen valta maailmassa lisääntyy, ei kiinalaisella lastenkasvatuskulttuurilla ainakaan tule länsimaissa olemaan kovin paljon mahdollisuuksia. Olemme ensinnäkin aivan liian laiskoja kasvattajia uhraamaan kaiken aikamme lapsiemme tarkkailuun. Sekä lapsella että vanhemmalla tulee olla myös aikaa vain olla. Ja toisekseen arvostamme kriittiseen itsenäiseen ajatteluun kykeneviä. Tutkimusten mukaan liian tiukan kurin tiedetään heikentävän mm. yksilön luovaa ongelmanratkaisukykyä. Sen ovat tunnustaneet jo kiinalaisetkin. Innovaatioita ei synny liian kontrolloidussa ilmapiirissä. Ehkä kirjasta syntynyt kohu peilaakin kompleksista suhtettamme Kiinaan. Merkittävin ero kulttuureissamme ovat ihmisoikeudet, mutta silti olemme tulleet riippuvaisiksi Kiinan tehokkuudesta.
Kulttuurit ovat muutoksessa kaikkialla, ja yhteentörmäykset kuuluvat kasvukipuihin. Mikään kulttuuri ei koskaan ole ollut täysin valmis. Niin kuin Darwin jo totesi evoluutioteoriassaan, kyse ei ole siitä, kuka on vahvin tai kyvykkäin, vaan elinvoimaisin on se, joka pystyy sopeutumaan ja muuttumaan. Elämme mielenkiintoisia aikoja.
Amy Chua: Battle Hymn of the Tiger Mother. The Penguin Press, 2011.
