Kännykkäisät ovat niin 1990-lukua, mutta naamakirja on tätä päivää, ja siellä ovat jo kaikki. Facebook-isyys onkin se, mikä minua stressaa. Voin vain kadehtia omaa isääni, joka saattoi huoletta keskittyä puuron mättämiseen suuhuni ilman sosiaalisen median tuomia paineita.
Kun vauva on pieni, isä on joka kerta vaikean valinnan edessä, kun kirjoittaa seinälleen kuulumisia. Jos hehkutan tilapäivityksissäni lapsen tuomaa syvää onnea, ((niin)) lapsettomat kaverini vaipuvat koomaan. Ketä kiinnostaa, jos kestovaipat vuotavat?
Voisin ladata naamakirjaan vaikka kuinka paljon söpöjä kuvia pojastani, mutta toistaiseksi olen malttanut mieleni. Ennen kuin minusta tuli isä, kaikki vauvat näyttivät minusta samannäköisiltä. Tästä olen tehnyt sen johtopäätöksen, että lapsettomat kaverini tuskin arvostaisivat satoja vauvakuvia, joissa jokaisessa pojallani on niin erilainen ilme.
Toisaalta yhdeksän kuukauden ikäinen poikani on iso osa eläämääni, joten olisi vähän outoa, jos en kirjoittaisi hänestä mitään Facebookiin. Olen ratkaissut tämän isyyteen liittyvän ongelman kuten moni muukin mies. Kirjoitan hauskoista sattumuksista, joihin isänä väistämättä ajaudun.
Kirjoitan siis pieniä koomisia tilapäivityksiä muksustani. Yksi ongelma ratkaistu, vai onko?
Mitäs sitten, kun vuodet vierivät ja poikani pyytää minua kaverikseen? Miten pitkään tilapäivitykset säilyvät? Pääsekö hän lukemaan viestejäni ajalta, jolloin hän oli vasta vauva? Entäs ylevät kasvatusperiaatteeni? Olen vitsaillut humalasta ja krapulasta sivuillani - koeta siinä sitten uskottavasti varoitella viinan kiroista.
Ja vaatiiko murrosikäinen poikani poistamaan kaikki hänestä otetut nolot kuvat, jotka olen ladanut sivulleni kavereitteni ja suvun iloksi?
Niin, tai suostuuko poikani edes ottamaan minua kaverikseen? Onhan se hiukan kiusallista, jos oma poika julkisesti kieltää oman isänsä. Ennen Facebookia oli niin helppo olla isä.
