Vaikka en ole lukenut Gogolia aiemmin , kirjailija on tuttu jo pitkän ajan takaa lukioajoilta. Äidinkielen opettaja oli lähes eläkeiässä oleva mies, joka kertoi intohimoisesti tunnista toiseen venäläisestä kirjallisuudesta ja sen suurista nimistä. Opin tuolloin ukrainalaissyntyisen Nikolai Gogolin elämästä paljon yksityiskohtaista tietoa, ehkä enemmän kuin yleissivistys olisi vaatinut.
Vasta nyt kaksitoista vuotta myöhemmin, kun lähes kaikki taustatieto on unohtunut, päätän lukea Gogolin ainoan romaanin, Kuolleet sielut.
Tarina kertoo Pavel Ivanovitš Tšitšikovin vierailusta NN:n kuvernementin pääkaupungissa, jossa hän ryhtyy heti saavuttuaan sosieteeraamaan kaupungin tärkeiden henkilöiden kanssa. Hän kiertää maanomistajien keskuudessa, mitä värikkäimpien hahmojen kodeissa, ja pyrkii ostamaan heiltä kuolleita sieluja. Sielut ovat tiloilla kuolleita talonpoikia, joita ei ole vielä poistettu rekisteristä.
Sieluja löytyy roppakaupalla, sillä kuolleet talonpojat poistetaan kirjoista vain kymmenen vuoden välein. Kauppoja tehdessään Tšitšikov korostaa aina tekevänsä hyvän työn, sillä näin omistaja pääsee veronmaksuvelvollisuudestaan. Häneen viitataan myös jatkuvasti nimityksellä ”sankarimme”, joten lukija helposti sympatisoi häntä.
Syy kuolleiden nimien ostamiseen pysyy mysteerinä loppuun saakka, kuten myös päähenkilön perimmäinen, kavalaksi osoittautuva luonne. Kirjan parhaita osia onkin lukuisien henkilöhahmojen kuvailut. Jokaisella hahmolla on hyvin värikkäät ja karikatyyriset piirteet ja ominaisuudet, ja heidän peroonansa luovat perustan kirjan loistavalle huumorille.
Gogolin satiiri oli hänen aikanaan kuitenkin paheksuttua. Esimerkiksi näytelmä Reviisori aiheutti jonkinasteisen skandaalin satiirisuutensa takia. Siinä kuvattiin kriittisesti venäläisen virkamiesjärjestelmän moraalittomuutta. Yhteiskuntakritiikki tuntuikin olevan yksi Gogolin pääteemoista.
Kirjan hyviä puolia on myös Gogolin tunnetusti käyttämä rikas ja vauhdikas kieli. Se sopii tarinan luonteeseen ja auttaa eläytymään 1700-luvun venäläiseen maailmaan. Myös kuvaukset venäläisestä kansasta ja sen mentaliteetista ovat mainioita. Juuri, kun ajattelen kertojan irvailevan venäläisten ominaispiirteillä, luenkin kohta jo suurta ylistystä Venäjän jalosta kansasta.
Vuonna 1842 ilmestyneen romaanin oli alun perin tarkoitus olla ensimmäinen osa kolmiosaisesta sarjasta. Gogolin tavoitteena oli luoda venäläinen vastike Danten Jumalaisesta näytelmästä, jonka oli tarkoitus kertoa Venäjän kansan moraalisesta kamppailusta. Julkaistuksi tuli kuitenkin ainoastaan ensimmäinen, eli Helvettiä vastaava osa, joka toimii kuitenkin hyvin myös itsenäisenä teoksena.
Kuolleet sielut julkaistiin aluksi nimellä Tšitšikovin seikkailut, sillä kuolleet sielut todettiin sensuurin aikana mahdottomaksi ilmaukseksi. Sielut eivät voineet olla kuolleita. Kirjailijan elämä 1800-luvun venäjällä olikin tosiaan erilaista kuin nykyään. Kirjaa lukiessa olikin mielenkiintoista pohtia aikakausiemme maailmankuvallisia eroja.
Yhtenä venäläisen kirjallisuuden klassikkona näen Kuolleet sielut tietyllä tavalla muista poikkeavana. Ehkä oman mielikuvani mukaan sen tyyli on jossain määrin kevyempi kuin esimerkiksi Dostojevskin teosten, joista löytyy puiseviakin otoksia. Ainakin Gogol oli kirjailijana muista poikkeava, sillä häntä pidetään Venäjän kirjallisuushistorian ensimmäisenä merkittävänä kirjailijana.
Olen sitä mieltä, että Kuolleet sielut on klassikkoasemansa ansainnut, ja tulen vielä lukemaan Gogolin muutakin tuotantoa.
