Museot ja galleriat ovat tunnelmaltaan kuin sairaaloita. Kaikki on valkoista ja steriiliä. Käytävillä ja halleissa kävellessä kuulee omat askeleensa. Harva uskaltaa puhua normaalisti, sillä kukaan ei halua häiritä toisia. Taiteen pitäisi kertoa elämästä ympärillään, mutta museoissa häiritsevä ja meluisa elämä on rajattu jonnekin kauas – museon seinien ulkopuolelle.
Pidän kuvataiteesta ja olen oppinut muiden lailla kulkemaan hiljaa hyväksyvästi nyökytellen taululta toiselle. Aika ajoin käyn kuitenkin kävelyillä erilaisilla joutomailla, koska hylätyt ja poltetut talot ovat jo sinällään puhuttelevia. Vanhoilla teollisuusalueilla pääsee myös nauttimaan aidosta luomisen pakosta syntyneistä taideteoksista.
Koska kännykkä ja kamera ovat nykyään yksi ja sama asia, olen kävelyretkilläni napsinut kuvia minua kiinnostaneista graffiteista. Itse pidän erityisesti sellaisista graffiteista, joista myös kaksivuotias poikani pitäisi. Sarjakuvamaiset hahmot kommentoivat omalla olemuksellaan ränsistynyttä ympäristöään – ja meidän elämäntapaamme.
