Jo jonkin aikaa olin kuullut huhuja joka kuukauden ensimmäisenä tiistaina järjestettävistä bakkanaaleista, joissa pelialan erakkomiljonäärit kokoontuvat harjoittamaan ties mitä omituisia rituaalejaan. Hyvin hermostunut tietotekniikan opiskelija paljasti minulle kokispulloa vastaan, että näiden juhlien koodinimi oli kuulemma IGDA-ilta, mutta enempää hän ei suostunut niistä puhumaan. Tiesin välittömästi sillä hetkellä, että armoitettuna journalistina minun vastuuni oli paljastaa suurelle yleisölle, mitä heidän keskuudessaan tapahtuu suljettujen ovien takana. Aavistelin, että tulisin kohtaamaan joitakin hyvin synkkiä ja mahdollisesti mielenterveydelle rasittavia tilanteita, sillä olihan kyse kuitenkin jonkinasteisista nörteistä, mutta totuuden täytyy tulla julki.
Saaliin vainu sieraimissani
Taustatutkimukseni ei ottanut heti tulta alleen. Olin vajonnut jo todella alhaalle eli kiertelin Kallion räkäisimpiä baareja tiputellen keskustelujen lomaan sanaa IGDA siinä toivossa, että edes joku olisi kuullut jotain asiasta. Joko IGDAlaiset pitivät erittäin tiukkaa kuria siitä, kuka tiesi heidän toiminnastaan, tai sitten lausuin ehkä sanan väärän. Ehkä se pitäisikin lausua Iä G´dah? Juuri sillä hetkellä mietintöni keskeytti kammottava huuto ja kiljunta, jossa oli etäisesti saksaa muistuttavia sanoja. Pöytääni puoliksi kaatui pitkähkö mieshenkilö, joka oli tuskallisen humalassa ja joka piti juuri tuota hirvittävää meteliä. Olin jo aikeissa siirtyä muualle, kun yllättäen hän sai aikaan hyvin nopeaa, suomenkielistä puhetta.
Mies esitteli itsensä Krankensteiniksi ja kertoi, että siideriä vastaan hän voisi hankkia minut IGDA-iltaan ja toimia jopa oppaanani. Olin epäileväinen, sillä hän ei suostunut kertomaan asiasta yhtään enempää ennen kuin maksaisin hänen hintansa, enkä voinut siis tietää, oliko tuolla omituisella höpöttäjällä aitoa tietoa salaperäisestä IGDAsta. Huolestuneena juttuni etenemisen vuoksi päätin ottaa riskin ja luottaa häneen.
Siiderin pöytään kannettuani vaadin häneltä kuitenkin välittömästi kovaa infoa, jolloin Krankenstein antoi minulle aivan tavallisen internet-osoitteen. En ollut uskoa häntä. Ettäkö muka salaisilla erakkomiljonäärien bakkanaaleilla olisi omat julkiset sivut ja siellä voisi jopa ilmoittautua listalle, minkä seurauksena saisi kuukausittaisen uutiskirjeen, jossa kerrotaan yhteisön toiminnasta? Tuskinpa! Olin jo soittamassa poliisia paikalle, kun Krankenstein tarrasi kädestäni kiinni ja kysyi minulta, että et taida vieläkään tietää mihin olet sekaantumassa? En, vastasin hänelle, en tiedäkään vielä, mutta aioin ottaa selvää! Ilmoittaudu sitten sinne sivuille ja tule itse paikan päälle, hän sanoi erittäin vaikuttavan mystisesti ja asteli hieman horjahdellen ulos ovesta.
Sivuilta paljastui, että lyhenne IDGA tulee sanoista International Game Developers Association. Sivuston tekijät olivat myös lipsauttaneet sivuille, että IGDA on maailmanlaajuinen yhteisö, jolla on Suomessa oma, aktiivisuudestaan jopa palkittu, haara. Hyvin viattomilta vaikuttavilla sivuilla kerrotaan paljon pelialan uutisista ja vapaista työpaikoista sekä IGDAn omista tapahtumista. Siellä on jopa ilmoitus seuraavasta IGDA-illasta! Salaperäiseksi organisaatioksi IGDAlaisten röyhkeys järkytti minua. Päätin ilmoittautua valesähköpostiosoitteellani heidän uutiskirjeeseensä, jotta pysyisin varmasti perillä heidän illuminatimaisista suunnitelmistaan.
Ilman taustajoukkoja toimittaja on vain yksinäinen toimittaja
Taajuuden toimituksessa tarmokkaaseen taustatyöhöni ja vaikuttavaan peiteoperaatiooni suhtauduttiin perinteisellä hiljaisuudella ja ylös luoduilla katseilla, kuten aikaisempiin hardcore-tapauksiinikin. Tunsin kuinka kollegoideni hiljaisuus kuvasti heidän kunnioitustaan periksiantamatonta journalistista taitoani ja erehtymätöntä juttuvainuani kohtaan. Olin juuri paljastamassa minulle niin ominaisen reiluuden mukaisesti, tarjoustani ottaa joku muista kurssilaisista mukaani kuvaajaksi, kun sisään asteli luokkatoverini Lennart, omaan tapaansa myöhässä.
Toimituspäällikkömme tarttui tilaisuuteen salamannopeasti ja kertoi Lennartille, että hän lähtisi mukaani kuvaamaan IGDA-keikalle seurauksena myöhästelystään. Toimituspäällikkö joutui tietenkin peittämään koko jutun rangaistukseksi, ettei hän joutuisi paljastamaan todellista tarkoitustaan eli sitä, että ollessaan mukanani keikalla Lennart saattaisi hyvässä lykyssä oppia, kuinka todellinen journalisti toimii.
Kun itse IGDA-ilta saapui, odottelin aivan tavallisen keskikaupungin baarin nurkilla. Ulospäin kaikki vaikutti aivan normaalilta, mutta tiesin, että jossain baarin kätköissä tälläkin hetkellä salaperäinen joukko pelialan ammattilaisia kerääntyi kokoon ties missä kaavuissaan. Lennart saapui tunnin myöhässä ja hän oli ottanut kuulemma väärän linssin kameraansa. Kuvat on kuvia, minä sanoin ja lähdin raahaamaan häntä kohti baarin ovea. Yllättäen Lennart alkoikin jänistää ja höpöttää ettei uskalla tulla sisään. Ennen kuin ehdin suutani avata vastalauseeseen, hän tyrkkäsi kameran minulle ja lähti juoksemaan Mannerheimintietä toiseen suuntaan. Minä en kuitenkaan antanut moisen arkajalan estää totuuden valon suuntaamista tähän IGDA-asiaan.
Pimeyden sydämessä
Sisään astuessani baari ja sen asiakaskunta toivat mieleeni edelleen ihan normaalin helsinkiläisen keskustan juottolan, mutta en antanut sen hämätä minua. Tiesin, että minun pitäisi vain kaivaa syvemmälle. Mahdollisesti baarissa oli joku salatila tai vähintään kabinetti, jossa näkisin pedon todelliset kasvot. Pian tarkat silmät osuivatkin vastaanottokomiteaan, jossa kuiskasin maagiset sanat: IGDA. Toimijat katsoivat minua hieman hämmentyneenä ja pyysivät hymyillen minua toistamaan sanani ihan normaaliin ääneen, sillä baarissa soi musiikki. Oli siis selvää, että normaalit baarissa olevat ”asiakkaat” olivat jotenkin mukana juonessa. Jonkinlainen maksettu kulissi varmaan. Tehtyäni selväksi, että olin tulossa IGDA-iltaan, minut ohjattiin ystävällisesti peremmälle. Olin siis esittänyt rooliani täydellisesti, eikä kukaan epäillyt mitään.
En ehtinyt etenemään tarkastuspisteeltä kuin puoli metriä, kun jostain ihmismassan keskeltä kuulin tutun kiljahduksen. Se oli oppaakseni ilmoittautunut Krankenstein. Jaa, jaa, hän hoki kovaan äänen saksalaisittain, hymy korvissa. Yritin hiljentää Krankensteinia, sillä en halunnut vetää huomiota puoleemme. Asiat alkoivat kuitenkin kehittyä nopeasti kammottavaan suuntaan. Tämä tyyppi, jonka olin sopinut oppaakseni, osoittautui harvinaisen raivostuttavaksi tyypiksi. Hänen suunsa kävi koko ajan, pois lukien armoitetut sekunnit, jolloin hän kumosi kurkustaan alas alkoholia, jota hän taas kerjäsi loputtomalta tuntuvalla ahneudella keneltä tahansa, joka suostui kuuntelemaan häntä edes puolella korvalla.
Mutta ihan kuin se ei olisi riittänyt, hän alkoi julkisesti kuuluttaa jokaiselle kovaan ääneen, että olen toimittaja, der journalisten. Tosiasiassahan en voi kutsua itseäni tällä hetkellä toimittajaksi, sillä opiskelijan pressikorttini on jäähyllä Journalistiliiton pikkujouluissa sattuneiden väärinkäsitysten seurauksena, mutta se oli pikkuseikka tässä tilanteessa. Paniikin välähtäessä läpi aivojeni ja pakaralihasteni jännittyessä olin jo valmis pinkaisemaan ulko-oven suuntaan ja ryntäämään kadulle vaikka ilman takkiani, jos sillä pelastaisin nahkani. Kameralle saisin tainnutettua mahdollisesti muutaman niistä, jotka yrittäisivät estää minua karkaamasta. Tarve pikaiselle poistumiselle alkoi kuitenkin nopeasti vaikuttaa turhan hätiköidyltä toimenpiteeltä, nimittäin tieto toimittajuudestani herätti ympäröivissä ihmisissä lähinnä huvittuneisuutta, kiinnostusta tai joissain tapauksissa lempeää sääliä.
- Tämä kaveri jopa tarjosi minulle oluen siitä hyvästä, että olen toimittaja. Hän vaikutti muutenkin kovin iloiselta veijarilta. En tosin ymmärtänyt mitä hän teki IGDA-illassa, sillä metelistä johtuen en kuullut hänen esittelystään juuri mitään muuta kuin että se liittyi jyviin, joten oletin hänet maanviljelijäksi.
Lainahöyhenissä
Reaktioihin saattoi vaikuttaa myös valeasuni. Tätä juttua varten olin luonut itselleni henkilöllisyydeksi Sakari ”Starbeam” Lahtisen tehtyäni kymmeniä minuutteja tutkimustyötä nörteistä. Siksi minulla oli tietenkin päässäni silmälasit, jotka olin korjannut teipillä. Punainen, Star Trek-teemainen t-paita ja suorat, ruskeat housut, jotka olin vetänyt melkein kainaloihini asti, viimeistelivät pukeutumiseni. Tarkoitukseni oli kertoa kaikille koodailevani ajankulukseni, vaikkakin toivoin ettei kukaan kysyisi asiasta, sillä en olisi osannut vastata siihen sen enempää. Valeasuni ei kuitenkaan tuntunut sulautuvan ympäristööni aivan toivotulla tavalla.
Nimittäin mitä useammalle henkilölle Krankenstein minut esitteli, aloin tajuta, etteivät ympärilläni olevat henkilöt olleetkaan kulissia, vaan aitoja pelintekijöitä. He olivat kuitenkin pukeutuneet aivan normaalisti. Monin eri tavoin, mutta täysin tavallisiin vaatteisiin. Olin kuitenkin aika varma, että sen täytyi olla jonkinlainen monimutkainen hämäys, sillä Wikipedia oli ohjannut valeasuni kokoamisessa, eikä Wikipedia valehtele. IGDAssa täytyy siis olla jonkinlainen ”normaalin” pukeutumisen koodi, jolla tapahtumaan eksyvät ihmiset tuudutettiin illuusioon tavallisesta tapahtumasta. Jos pysyttelisin kärsivällisenä, näkisin varmasti takahuoneen, jossa tavalliset vaatteet heitettäisiin syrjään ja esiin otettaisiin hupulliset viitat.
Suuri paljastus
Kun kaikki olivat saaneet juotua tuoppinsa tyhjäksi ainakin kahteen kertaan, baarin ylätasanteella alkoi tapahtua. Suomalainen pelifirma Remedy aloitti uuden tuotteensa esittelyn kiittämällä ensin IGDA-yhteisöä mahtavien iltojen järjestämisestä. Sen jälkeen kankaalle alettiin heijastaa heidän uusimman pelinsä, Alan Wake’s American Nightmaren traileria. Tuo hetki oli uskomattoman jännittävä ja tunsin olevani todellisten etuoikeutettujen joukossa saadessani nähdä jotain ennennäkemätöntä. Tämän täytyi olla yksi suurista salaisuuksista, joita näissä illoissa paljastetaan.
Vapisevin käsin aloin napsia kuvia kankaan suuntaan mahdollisimman huomaamattomasti. Koska en ole kuitenkaan kuvaaja, kuten Lennart, kuvani osoittautuivat aluksi muuten täydellisiksi, mutta liian tummiksi. Päätin lyödä isomman vaihteen silmään ja napsautin salamavaloni päälle. Räjähdysmäinen valo poltti esille pienimmänkin yksityiskohdan koko baarista, ja puuhani tuntuivat saavan hieman enemmän huomiota osakseen kuin olin toivonut. Valitettavasti esitys oli myös tässä vaiheessa loppunut. Hiki alkoi juosta selkääni pitkin ja aloin voida huonosti. Mietin kuumeisesti, pitäisikö minun paeta kuvineni. Olinhan sentään saanut edes jotain pelialan salaisuuksia filmille. Tunsin kuinka muutamat ympärilläni alkoivat vilkuilla uteliaina suuntaani, mutta olin aika varma, että salamavaloni oli syönyt heidän näkökykynsä ja sitä kautta kyvyn tunnistaa minut, joten vaihdoin vaivihkaa paikkaa ja päätin olla niin kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan.
Tiedon lähteellä
Hieman myöhemmin, eli piileskeltyäni noin puolitoista tuntia vessassa siltä varalta, että minua etsittiin, tutustuin henkilöön, jonka nimi muistutti minua siitä ruskeasta kastikkeesta mitä tuodaan Englannista. Hänestä säteili kuitenkin tietokirjamaista viisautta ja minusta alkoi tuntua, että hän osaisi vastata mihin tahansa kysymykseen, joka mieltäni poltteli. Hänen laaja tuntemuksensa ja tietämyksensä pelialasta sai silmäni avautumaan kuin simpukankuoret, joiden sisältä paljastuu helmi. Olin aivan mykistynyt siitä viisaudesta, jota minuun oli valettu ja minusta tuntui, etten kestäisi enempää. Aloin epäillä jo itseänikin ja juttuani, jota olin tekemässä. Olinko tullut näiden ihmisten keskuuteen täysin väärässä luulossa ja ennakkoasenteiden riivaamana, vai oliko tämä HooPee jonkinlainen järjestön palkkalistoilla oleva seireeni, jonka tarkoitus oli aivopestä paikalle osuneet toimittajat näkemään vain sen mitä he halusivat? Hän ei kuitenkaan ollut tyrkyttänyt minulle mitään valmista totuutta, vaan sen sijaan kävi keskustelua, jota kautta hän halusi valottaa minulle pelialaa ja sen ihmisiä.
Jokellettuani hätäisen anteeksipyynnön poistun ulos baarista tupakalle selventämään ajatuksiani. Pölläytettyäni ensimmäiset kiemuraiset sauhut keuhkoistani huomasin vieressäni miehen. Hän hymyili minulle. Samassa imin kauhuissani röökiä ja vedin sen väärään henkeen, kun tajusin, että heppuhan oli sama kaveri, joka oli esitellyt Remedyn uuden pelin aikaisemmin illasta, eli toisin sanoen hän oli luultavasti jotain heidän pääjehujaan. Silmät päästäni pullistuen taistelin kammottavaa tarvetta vastaan alkaa köhiä savuja ja keuhkonrippeitäni hänen päälleen, mutta sen sijaan sain kuin sainkin väännettyä kasvoni jonkinlaiseen irvistyksen kaltaiseen hymyyn. Olin täysin vakuuttunut, että hän oli nähnyt minut kuvaamassa heidän traileriaan. Kuinka hän ei olisi voinut nähdä minua, kun roikuin kattolampusta kaikkien keskellä, salamavalo räiskyen? Tiesin etten pystyisi pettämään tuota lempeältä vaikuttavaa, mutta raudanlujaa ammattilaista ja ikuisuudelta vaikuttavan hiljaisuuden jälkeen näin ainoan keinon selvitä tilanteesta: Minun täytyi tunnustaa tekoni ja toivoa armoa.
Epätoivon hetket
Taistellessani sulkijalihakseni hallinnasta sain änkytettyä miehelle, että pidin heidän traileristaan. Hän vastasi rennosti, että sehän on mukavaa ja ojensi samalla kätensä ja esitteli itsensä Akuksi. Täristen kuin horkassa ja kämmen hiestä kiiltävänä tartuin hänen ojennettuun käteensä lätsähtävän äänen saattelemana. Lopulta sain sönkötettyä hänelle, mitä olin tehnyt. Aku naurahti ja minusta tuntui, että saatoin sillä hetkellä reväyttää pakaralihakseni. Sitten hän jatkoi, että sama traileri oli julkaistu jo muutamaa päivää aikaisemmin Yhdysvalloissa VGA-messuilla sekä muutamalla valtakunnallisella televisiokanavalla, joten hänen puolestaan saisin käyttää kuviani rauhassa. (Paremman käsityksen pelistä saa kuitenkin esimerkiksi täältä)
En osannut sanoa hänelle vastaukseksi mitään, mutta mieleni teki heittäytyä maahan ja suudella hänen jalkojaan. En ollut kuitenkaan varma, kykenisinkö siinä tilanteessa menemään sellaiseen asentoon, joten jäin arpomaan vaihtoehtojen välille. Havahduin siihen, kun Aku oli jo astelemassa takaisin sisälle, jolloin huusin hänen peräänsä, että hän on lauhkea ja hyvä ihminen. Tupakkani oli palanut jo natsaan saakka ja poltti täriseviä sormiani. Minusta tuntui, että nyt olisi hyvä hetki vetäytyä takaisin vessaan.
Scientia est lux lucis
Koettuani niinkin perustavanlaatuisen helpotuksen kuin hetki sitten, mielenikin alkoi avartua ja kävin vapautuneemmin keskusteluun ihmisten kanssa. Huomasin, että siellähän oli aika mukavia tyyppejä. Seurasin useampaakin keskustelua, joista en tajunnut yhtään mitään, mutta silti minut otettiin ilomielin mukaan. Ja kyllä siellä juteltiin ihan jokapäiväisistäkin asioista. Iloista, suruista ja pikseleiden sielunelämästä yhdessä isossa sekamelskassa. Jossain vaiheessa seuraani liittyi jälleen oppaani Krankenstein, joka huusi, jos se on vain mahdollista, vielä kovempaa kuin aikaisemmin. Siihen saattoi vaikuttaa myös se, että bändi oli alkanut soittaa.
Menimmekin saman tien tanssilattialle esittämään parhaita robottikuvioitamme. Tanssin tiimellyksessä uskollinen oppaani huomautti, että vaikutin rentoutuneemmalta. Vastasin hänelle naama virneessä, että olin alkanut viihtyä vallan mainiosti. Karjahdettuaan iloisesti Jaa, gut! hän jatkoi, että tosiasiassa olin löytänyt todellisen itseni enkä esittänyt enää olevani joku muu. Siksi muutkin pitivät minusta, sillä olin aidosti minä. Tunsin lämpimän läikähdyksen sisälläni ja oloni jotenkin keveämmäksi. Musiikki soi kauniisti kuin Jean Michel Jarren kokoelma vuodelta 1994, ja ymmärrys valtasi mieleni. Hymyilin täynnä autuuden tunnetta. Samassa huomasin keveyden olon johtuneen siitä, että olin tanssinut ylätasanteen reunalle ja nyt olin kaatumassa kovaa vauhtia portaita alas. Hymyni ehti vaihtua ehkä nanosekunniksi epätoivoiseen älähdykseen, mutta liian myöhään. Osuessani lattiaan tiesin välittömästi, että jotain oli todellakin muuttunut sisälläni. Onneksi hetken kuluttua tultuani tajuihini, olin varma ettei se ollut vain sisäistä verenvuotoa. Iloiset ihmiset ympärilläni auttoivat minut pystyyn ja juhlat jatkuivat.
Istuessani myöhemmin peruspaikassani eli Karrin Nakin viereisessä puistossa, Karrin Nakin hampurilainen huulieni välissä, tunsin edelleen lämpimän olon sisälläni. Oppaani kujersi sekavia, Korkkareista ja pornofilmeistä opittuja saksankielisiä monologejaan pää minun sylissäni. Naurahtaen taputin hänen kuolaista poskeaan ja oivalsin, että yllättävistäkin paikoissa saattaa löytää hyviä asioita, jos pitää vaan mielensä avoimena.
