Saksalaisessa Koblenzin kaupungissa purettiin joulukuussa suuri sodanaikainen pommi. Pommin tieltä evakuoitiin liki koko Kotkan väestömäärä. Myös Kotkan vanhustenhuollossa on pomminpurkajat liikkeellä. Rakennusprojektit ovat viivästyneet, sijaisia on vaikeaa saada ja potilaat joutuvat menemään sinne missä on tilaa – paikkoihin, joissa heidän ei aina ole mukavinta olla. Senioripommi ei vielä ole räjähtänyt käsiin, mutta taiteilu potilasmäärien, vapaiden hoivapaikkojen ja resurssien kanssa on kuin rakentaisi palapeliä. Vaikka kuva tulisikin joskus valmiiksi, ei se välttämättä ole kaunis.
Vanhustenhuollon tilanne saa maanlaajuisesti paljon palstatilaa ja näkyvyyttä, mutta samalla unohdetaan, että europottia jakamassa on myös muita ikäryhmiä. Kotkassa sairastavuus on maan keskiarvoa korkeammalla, eivätkä kaikki potilaat ole vanhuksia. Korkea nuorisotyöttömyys, päihteet ja syrjäytyminen ovat todellisuutta myös täällä. Kotkan vanhustenhuolto sai 17 uutta vakanssia keväällä 2011 ja se antoi hetken hengähdysaikaa, mutta hoivapaikkoja tarvittaisiin kipeästi. Eskolan palvelukeskuksen peruskorjauksen pitäisi olla nyt valmis, mutta sen viivästyminen aiheuttaa jo yksistään 100 hoivapaikan vajeen.
Hoitajat eivät vielä koe työskentelevänsä äärirajoilla, mutta työn tehostamisella on rajansa. Osa on tehnyt ylimääräisiä vuoroja, mutta se ei ole pitkäikäinen ratkaisu. Vaikka koko ajan mietitään keinoja, jolla työajasta lohkeisi vielä jokunen minuutti vanhusten kanssa olemiseen, raportoinnit ja kirjaamiset vievät oman aikansa.
Omaisten mielipiteet hoidon laadusta ja mielekkyydestä aiheuttavat tasaisin väliajoin ristiriitoja hoitohenkilökunnan kanssa. Vaippoihin puettu ja pyörätuoliin sidottu vanhus on monelle järkytys, ja vaikka henkilökuntaa on ohjeistettu näiden tilanteinden varalta, ei ristiriidoilta voi aina välttyä. Omaisia tulisikin kuunnella enemmän, sekä heidän näkemyksiään kunnioittaa.
Kotkan vanhustenhuollon palvelustrategiassa ikäihminen esitellään itsenäisenä ja ihmisarvon omaavana yksilönä ja persoonana. Kun vanhus sitten joutuu laitospaikkaralliin, ei hän aina saa ääntään kuuluviin ja joutuu olemaan poissa tuttujen paikkojen ja ihmisten luota. Tavoittteena onkin elinkaariasuminen, jossa palvelut pyritään järjestämään lähelle potilasta. Tämä vaikuttaa kuitenkin tällä hetkellä hyvin kaukaiselta visiolta.
Kumman näkemys on sitten oikea? Omaisten, jotka haluavat läheiselleen vain parasta mahdollista hoitoa, eivätkä aina hyväksy sitomisia, tai sitä, että hoivapaikkoja joudutaan odottamaan sairaaloissa. Vai hoitohenkilökunta, joka työskentelee miltei poikkeusoloissa odottaen lisäresurssien ilmaantumista. Toivottavaa olisi kuitenkin, että tulevaisuudessa vanhustenhuoltoa ei nähtäisi vain yhtenä tuottamattomana kohteena, josta selvitään luonnollisen poistuman kautta, tai hyvään hoitoon ei olisi oikeutettuja vain ne vanhukset, joille on kertynyt varallisuutta. Ihmisestä ei tule hyödytöntä, vaikka hän ikääntyy.
Teksti: Tero Taxell
Kuvat: Tero Taxell
