Joulukuun lopussa elokuvateattereissa ensi-iltansa saanut The Girl with the Dragon Tattoo on David Fincherin ohjaama jenkkiversio Stieg Larssonin kirjasta Miehet jotka vihaavat naisia. Samaan kirjaan perustuva ruotsalainen elokuva ilmestyi jo vuonna 2009. Perustoteutukseltaan elokuva on lähes identtinen edeltäjänsä kanssa: juoni etenee samalla tavalla, ja myös miljöö löytyy Ruotsista.
Elokuva lähtee liikkeelle varsin vauhdikkaasti. Toimittaja Mikael Blomqvist saa tuomion kunnianloukkauksesta kirjoitettuaan perättömiin tietoihin perustuvan lehtijutun liikemies Hans-Erik Wennerströmin rahakeinotteluista. Samaan aikaan Blomqvist saa kiinnostavan työtarjouksen: vanhaan yrittäjäsukuun kuuluva Henrik Vanger tarjoaa hänelle raskauttavia todisteita Wennerströmiä vastaan, mikäli Blomqvist käyttää vuoden selvittääkseen, mitä tapahtui hänen neljäkymmentä vuotta sitten kadonneelle veljentyttärelleen Harrietille. Muhkea palkka ja todisteet Wennerströmiä vastaan saavat Blomqvistin ottamaan paikan ja muuttamaan vuodeksi pieneen kaupunkiin kauas Tukholmasta.
Lisbeth Salanderin mielenkiinto Blomqvistia ja tämän tekemisiä kohtaan on herännyt, kun hän on työnsä puolesta tutkinut toimittajan taustoja Henrik Vangerin laskuun. Hänen omassa elämässään tapahtuu ikäviä asioita, kun hänen holhoojakseen määrätty asianajaja tekee hänelle raakaa seksuaalista väkivaltaa. Kenties juuri näiden ikävien tapahtumien takia Salander ottaa vastaan työn Blomqvistin tutkija-apulaisena. Pian Salander pääseekin Harriet Vangerin katoamista tutkiessaan raa’an naistenvihaajan jäljille ja tekee kaikkensa saadakseen hänet kiinni.
Tarina kulkee sujuvasti, eikä elokuvassa ole niin sanottuja löysiä minuutteja. Jos ei ole lukenut kirjaa tai katsonut aikaisemmin ilmestynyttä ruotsalaisversiota, saattaa muutama kohtaus jäädä hieman epäselväksi, sillä asiasta toiseen edetään melkoista vauhtia. Etenkin käänteet Wennerströmin tapauksessa jäävät hieman irralleen muista tapahtumista ja menevät välillä yli ymmärryksen.
Elokuvan henkilöt aiheuttavat ristiriitaisia ajatuksia. Kaikki näyttelijät hoitavat roolinsa mallikkaasti, mutta henkilöitä on silti vaikea olla vertaamatta alkuperäisiin hahmoihin. Lisbeth Salanderia esittävä Rooney Mara on ihanan outo ja omalaatuinen, ja hänen kasvonpiirteissään on jotain todella lumoavaa. Jenkkiversiossa ei kuitenkaan ole onnistuttu täysin tavoittamaan hahmon töksähtelevää käytöstä ja juroutta. Rooney Maran esittämästä hahmosta puuttuu ripaus sitä räväkkyyttä, jota Lisbethiltä odotetaan.
Mikael Blomqvistina nähtävä Daniel Graig puolestaan onnistuu roolissaan paremmin. Hän esittää vakuuttavasti toimittajaa ja myös näyttää sellaiselta. Hänen voisi sanoa olevan samoilla viivoilla ruotsalaisen Mikael Blomqvistin kanssa: ei mitenkään huomattavasti parempi, muttei huonompikaan. Graigilla on sopivasti pilkettä silmäkulmassa, ja häntä jaksaisi katsella enemmänkin.
Muut henkilöt eivät ole elokuvassa yhtä keskeisessä roolissa kuin Blomqvist ja Salander, vaikka alussa eri henkilöitä esitellään hämmentävän iso joukko. Tapahtumien edetessä muut ihmiset muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jäävät enemmän taka-alalle. Mainittava on kuitenkin Stellan Skarsgårdin roolisuoritus kylmäverisenä naisten sarjatappajana. Herttaisen ja kiltin näköinen nallekarhu onnistuu melkein huijaamaan lopputuloksen jo ennestään tietävää katsojaa.
Elokuvassa on säilytetty mahdollisimman paljon piirteitä alkuperäisversiosta. Tapahtumapaikkana on Ruotsi, ja myös henkilöiden nimet on säilytetty ruotsalaisina sen sijaan, että elokuvasta olisi tehty täysin amerikkalainen. Mielenkiintoisempaa olisi kuitenkin ollut nähdä sama tarina tyystin eri maassa ja amerikkalaisilla nimillä. Näin elokuvaan olisi tuotu enemmän jotain uutta ja alkuperäisestä eroavaa.
Elokuva toimii varmasti parhaiten, jos ei ole nähnyt aiemmin tehtyä ruotsalaista versiota. Tällöin ei tarvitse yrittää epätoivoisesti päättää, kummasta pitää enemmän. Elokuvasta saa myös huomattavasti enemmän irti, kun sitä ei jatkuvasti vertaa edeltäjäänsä. Kaiken kaikkiaan elokuva on mainio, muttei silti yllä aivan edeltäjänsä tasolle.
