Kun minä menin

18.11.2015 | |

Teininä minä ja paras kaverini Meela unelmoimme, mihin muuttaisimme isona. Kerrostalojen varjossa, aution urheilukentän laidalla ja ränsistyneen lintutornin portailla me haaveilimme elämästä jossain kaukana, missä talot olisivat keskiajalta, ihmiset vapaita ja saksofoni soisi kynttilänvalossa illasta aamuun. Siellä jossain minustakin tulisi kalpea, kaunis ja kiinnostava, ja elämäni voisi viimein alkaa. En malttanut odottaa.

Meela lähti heti lukion jälkeen Eurooppaan, minä arkana jäin isäni sohvalle odottelemaan rohkeudenpuuskaa. Kerran viikossa kävin terapeutilla kuuntelemassa, kuinka tiskaaminen on parasta lääkettä ahdistukseen. En ollut eri mieltä: ainakaan syömäni pillerit eivät siihen auttaneet.

Hain jatkuvasti töitä, mutta peruin haastattelut sitä mukaa, kun niihin pääsin. Vietin päivät sokerikoomassa torkahdellen ja katsellen Frendejä. Isäni oli enimmäkseen kärsivällinen, mutta kerran selasin salaa hänen muistikirjaansa. Muuttolintulaskelmien ja rengastusmerkintöjen alle hän oli kirjoittanut: ”Olga on yhä ihan tuuliajolla.” Seuraavana päivänä aloin lukea yliopiston pääsykokeisiin.

Joskus viikonloppuisin kävelin Soukasta Helsinkiin. Matkaa kertyi Lauttasaaren kautta 17 kilometriä. Mittailin Ruoholahden, Punavuoren ja Töölön katuja ja valikoin ikkunoiden perusteella asuntoja, joihin pian muuttaisin. Sitten kävelin takaisin samaa reittiä kuin olin tullutkin ja luin pääsykoekirjan vielä kertaalleen.

Kun lopulta muutin Helsinkiin opiskelemaan, päädyin kauas keskustasta. Pohjois-Haaga tuntui silti astetta Soukkaa paremmalta, betoniakin oli huomattavasti vähemmän. Muuttokuorma hoitui kaverin henkilöautolla. Se vaati vain yhden reissun, huonekaluja en viitsinyt ottaa mukaan.

Jätin isälleni lapun keittiön pöydälle: ”Nyt mä meen!” Isä kiinnitti sen pöllömagneetilla jääkaapin oveen, jossa se vielä vuosia jälkeenpäin muistutti minua lähdöstäni aina, kun tulin kylään ja ensitöikseni inventoin jääkaapin sisällön.

Pohjois-Haagassa asuin lukiokaverini Annin kanssa. Emme olleet parhaita ystäviä, mikä oli kai etu. Enimmäkseen kaikki sujui hyvin. Usein aamuisin esitin vielä nukkuvani, kun Anni lähti yliopistolle. Oven sulkeutuessa hiivin hänen huoneeseensa ja seurasin ranskalaiselta parvekkeelta, kuinka hän harppoi syksyisen maiseman halki bussipysäkille.

Tyhjä asunto teki minusta uhkarohkean kapinallisen. Söin Annin mysliä suoraan pussista ja katselin elokuvia. Lintsasin luennoilta ja ahmin litrakaupalla jäätelöä. Nukuin taas, kun Anni iltapäivällä tuli kotiin.

Iltaisin katsoimme yhdessä telkkaria samalla, kun minä söin morkkikseeni porkkanaraastetta ja auringonkukansiemeniä. ”Oliko koulussa kivaa?” Anni kysyi, ja minä nyökyttelin.

Meelalta tuli meiliä seuraavana keväänä. Elämä Euroopassa oli käynyt raskaaksi, ja hän kaipasi kotiin. Mutta silloin minä olin jo muuttanut Kööpenhaminaan, enkä onnellisuudeltani ehtinyt vastaamaan.

Olga Hario on käsikirjoittajaopiskelija, jonka omaelämäkerrallista kolumnia Kullan kallis on voinut lukea Taajuudesta lokakuusta lähtien.

jaa artikkeli:Share on FacebookTweet about this on TwitterGoogle+Share on LinkedInPin on Pinterest


Kommentit on suljettu.